Ennen riistametsänhoidon menetelmiin perehtymistä on hyvä tutustua riistalajien ekologiaan. Riistametsänhoidon menetelmien taustalla ovat metsäkanalintujen elinympäristövaatimukset.
Kaikille riistametsänhoidon toimenpiteille ja suosituksille on perusteet riistalajien ekologiassa; niin elinympäristöistä, ravinnon käytöstä, kuin lisääntymisestä.
Teeri ja metso
Teeri (Tetrao tetrix) ja metso (Tetrao urogallus) esiintyvät Tunturi-Lappia lukuun ottamatta koko Suomessa. Ne kuuluvat samaan sukuun ja voivat risteytyä keskenään, jälkeläiset eivät kuitenkaan ole lisääntymiskelpoisia.
Metso on kanalinnuistamme suurin. Se viihtyy havupuuvaltaisissa metsissä, joiden kasvillisuuden tiheys vaihtelee peitteisestä aukkoiseen. Kuusi on metsolle tärkeä suojapuu. Teeret eivät ole yhtä vaateliaita elinympäristönsä suhteen kuin metsot, ja niille kelpaavat sekä lehti- että havumetsät. Parhaiten teeriä on rämeillä, niiden puoliavoimilla reunavyöhykkeillä ja nuorissa taimikoissa.
Sulan maan aikana teeret ja metsot käyttävät melko samaa ravintoa: poikasille tärkeitä ovat hyönteiset, aikuiset taas käyttävät ravinnokseen marjoja, kasvien silmuja ja versoja. Talvella metsot siirtyvät rämeille tai mäntykankaille hakomamäntyjen perässä. Teeren talviravintoa ovat koivun urvut.
Mustikka on kaikille kanalinnuille tärkeä ravinnonlähde, ne syövät paitsi marjoja myös mustikan muita osia. Poikueet viettävät ensimmäiset viikkonsa varpujen suojassa syöden hyönteisiä. Ruoan lisäksi varvusto tarjoaa poikasille heinikkoa kuivemman elinympäristön.
Teerellä ja metsolla on ryhmäsoidin. Teeren soidin on yleensä avoimilla paikoilla, soilla, pelloilla tai järven jäällä. Metson soidinympäristö on monimuotoisempi ja sijaitsee metsässä. Maisematasolla metson soitimen tulee olla riittävän peitteinen ja tarjota kuusien luomaa suojaa maanpinnassa. Soitimella kukot kilpailevat naaraiden suosiosta, jotka parittelevat komeimpien kukkojen kanssa. Parittelun jälkeen naaraat munivat keväällä maapesään ja hautovat noin kuukauden.
Metso- ja teerikannat on viimeisessä uhanalaisuus arviossa arvioitu elinvoimaisiksi.
Pyy
Pyy (Bonasa bonasia) suosii tiheitä kuusi- lehtipuusekametsiä, joista löytyy runsaasti aluskasvillisuutta, joka auttaa pyytä suojautumaan petoja vastaan. Kuusi on pyylle niin tärkeä suojan antaja, että lajin levinneisyys rajoittuu kuusen levinneisyysalueeseen.
Pyy on reviirilintu ja etenkin uros puolustaa melko pientä (15–25 ha) reviiriään tehokkaasti ilmoittamalla siitä pyylle tyypillisellä vihellyssarjalla. Pyylle tärkeää on metsikön sijainti. Reviiriä ei muodostu erilliselle metsäsaarekkeelle tai laajojen avohakkuiden keskelle, sillä pyy ei mielellään ylitä suurempia aukkoja.
Ravinnon käytöltään pyy on melko samanlainen kuin muut metsäkanalinnut. Poikaset syövät hyönteisiä. Aikuisten kesäravintoa on mm. mustikka ja talviravintoa maan etelä- ja keskiosissa lepän ja pohjoisessa koivujen urvut.
Pyyn uhanalaisuusluokitus on elinvoimainen.
Riekko
Riekon (Lagopus lagopus) elinympäristöä ovat tunturialueet, havumetsävyöhykkeen avo- ja vähäpuiset suot ja soiden reunametsät. Soidinaikaan riekkourokset valtaavat avosuolta soidinreviirin, jota ne puolustavat. Touko-kesäkuussa riekkonaaras kätkee pesän suon reunaan ja hautoo 3–4 viikkoa. Poikueet viihtyvät soilla ja suon ja kankaan välisillä vaihettumisvyöhykkeillä.
Riekon talviravinto koostuu koivujen ja pajujen versoista ja norkoista. Sulan maan aikaan ravintoon kuuluu varpujen marjoja ja lehtiä. Poikaset syövät muiden kanalintujen tavoin hyönteisiä, kuten sahapistiäisiä ja kasvinosia, kuten mustikan kukkia.
Suomen riekkokanta keskittyy Pohjois-Suomeen. Suurimmat tiheydet ovat aivan Pohjois-Lapissa. Riekko oli vielä 1970-luvun lopussa yleinen Pohjanmaalla ja pesimähavaintoja on jopa Varsinais-Suomesta. Riekolle tärkeiden avosoiden väheneminen laajojen ojitusten myötä on siirtänyt sen levinneisyysaluetta kohti pohjoista ja Etelä-Suomen riekkokanta on erittäin harva ja pirstoutunut suovaltaisille alueille. Ojitettujen soiden varpukasvillisuuden lisääntyminen ja ravintokasvien, kuten tupasvillan väheneminen, on riekkojen kannalta epäedullista. Ilmaston lämmetessä talvella lähes kokonaan valkoinen riekko kärsii vähälumisista talvista.
Riekon uhanalaisuusluokitus on vaarantunut.
Metsähanhi
Suomessa esiintyy kahta metsähanhen alalajia; taigametsähanhi (Anser fabalis fabalis) ja tundrametsähanhi (Anser fabalis rossicus). Taigametsähanhi pesii Keski-Suomesta Lappiin, kun taas tundrametsähanhi pesii Pohjois-Venäjällä, ja sen voi havaita Suomessa vain muuttomatkalla. Suurimmat hanhikannat ovat pohjoisessa, missä on eniten suotuisia elinympäristöjä.
Hanhien elinpiiri koostuu saroja, heiniä ja ruohoja kasvavista avosoista sekä metsäisistä suotyypeistä ja avosuon ympärillä ja sisällä olevista kangasmaista. Metsähanhi on hyvin paikkauskollinen ja palaa pesimään samoille alueille. Ne pesivät aapasoilla sekä märillä metsäalueilla.
Vaikka hanhet yleensä pysyttelevät parvissa, naaraat hautovat ja munivat erillään muusta parvesta. Naaras munii toukokuun tienoilla ja hautoo noin kuukauden.
Metsähanhet käyttävät ravintona kasveja, kuten kortteita, saroja ja mustikkaa. Muuttaessaan hanhet ruokailevat pelloilla ja vaihettumisvyöhykkeillä.
Metsähanhi on uhanalaisuusluokitukseltaan vaarantunut.