Valkohäntäpeurakannan alhainen tai korkea tiheys perustuu ns. alueen kantokykyyn. Biologiseen kantokykyyn vaikuttavat muun muassa maaperän viljavuus, lumipeitteen paksuus ja pysyvyys, kesän sademäärä sekä metsätalouden muokkaama kasvillisuuden ikäjakauma. Kantokyky siis vaihtelee maamme eri osien välillä ja saattaa myös vaihdella vuodesta ja vuodenajasta toiseen.

Jokaisen hirvitalousalueen ja riistanhoitoyhdistyksen alueen biologinen kantokyky on yksilöllinen. Tämä tarkoittaa sitä, että tietty valkohäntä-peurakannan tiheys voi aiheuttaa suurta laidunpainetta tietylle alueelle, kun taas laidunpaine voi olla huomattavasti pienempi toisella alueella, vaikka valkohäntäpeurakannan tiheys olisi täsmälleen sama molemmilla alueilla. Korkea ja alhainen tiheys ovat siis hyvin suhteellisia käsitteitä.

Vuonna 2017 valkohäntäpeuraa esiintyi noin 65 prosentilla Suomen riistanhoitoyhdistysten alueista, mikä kattaa noin 40 prosenttia Suomen maa-pinta-alasta. Keskimääräinen tiheys oli noin 5 – 10  valkohäntäpeuraa tuhannella hehtaarilla. Noin 90 prosenttia Suomen valkohäntäpeuroista esiintyi noin 40 prosentilla riistanhoitoyhdistyksistä (noin viidennes Suomen pinta-alasta) jossa keskimääräinen tiheys oli noin 10 – 15 valkohäntäpeuraa tuhannella hehtaarilla. Kymmenkunnalla riistanhoitoyhdistyksistä tiheys oli 30 – 50 valkohäntäpeuraa tuhannella hehtaarilla. Tilanne on huomattavan erilainen Pohjois-Amerikassa, missä tiheys on yleensä 150 – 500 valkohäntäpeuraa tuhannella hehtaarilla ja paikoitellen yli 1 000 eläintä tuhannella hehtaarilla.

Mikäli hirvieläinkannan tiheys kasvaa niin paljon, että biologisen kantokyvyn raja alkaa lähestyä, tällä on useita kielteisiä vaikutuksia kantaan. Kilpailu ravinnosta kasvaa niin kovaksi, että eläinten terveydentila huononee, ruhopainot putoavat, sikiöiden kuolleisuus nousee ja syntyy yhä vähemmän vasoja. Tiheässä kannassa sairaudet leviävät helpommin ja lisäävät osaltaan kuolleisuutta.

Aivan kuten liian korkea tiheys voi aiheuttaa kielteisiä seurauksia, myös liian matalasta tiheydestä seuraa ongelmia. Jos kanta on liian harva, eläimillä saattaa muun muassa olla vaikeuksia löytää toisiaan kiiman aikana. Tällöin normaali kiimakäyttäytyminen ei toimi ja kannan tuottavuus laskee. Jos kannasta tulee liian pieni, se voi vaikuttaa haitallisesti myös lajin genetiikkaan.

Etelä-Suomessa tehdyt havainnot osoittavat, että valkohäntäpeurakannan käyttäytyminen voi muuttua, jos kannan tiheys on alle 10 valkohäntäpeuraa tuhannella hehtaarilla. Alueilla, joilla kannan tiheys on alhainen, eläimet hakeutuvat talvella usein toisille alueille muodostaen suurempia laumoja, koska valkohäntäpeurat liikkuvat talvella mielellään vähintään 5 – 10 eläimen ryhmissä. Alueilla, joilla tiheys on suurempi, valkohäntäpeurat pysyvät usein samalla alueella ympäri vuoden, kun taas tiheyden ollessa harva alue voi tyhjentyä peuroista talven ajaksi. Yksi merkki vakiinnutetusta peurakannasta on, että valkohäntäpeurat pysyvät alueella myös talviaikaan.

Alueen tyhjeneminen valkohäntäpeuroista talveksi voi olla merkki suuresta verotuspaineesta, joka johtaa alhaiseen tiheyteen. Kuvassa 1½-vuotias uros.

Tiheys vaikuttaa myös siihen, miten herkkä hirvieläinkanta on petoeläinten saalistukselle. Suurpetojen aiheuttama kuolleisuus hirvieläin-kannassa voi olla joko ”additiivinen” tai ”kompensatiivinen”.

Jos hirvieläinkannan tiheys on lähellä alueen biologista kantokykyä, petojen aiheuttama kuolleisuus on suurelta osin kompensatiivista. Tällöin kannassa on hirvieläimiä, joiden terveydentila on huono, mikä olisi johtanut siihen, että ne olisivat joka tapauksessa kuolleet.

Jos hirvieläinkannan tiheys on alhainen, petoeläinten saalistus saattaa kokonaisuudessaan olla additiivinen, koska saaliseläin on tällöin hyvässä kunnossa ja olisi jäänyt eloon, jollei olisi joutunut petoeläimen tappamaksi.

Suurten petoeläinten vaikutus hirvieläinkantaan on siis paljon suurempi, jos hirvieläinkannan tiheys on alhainen verrattuna siihen, että hirvieläinkannan tiheys on suuri. Tiheyden tulee kuitenkin olla hyvin suuri, jotta petoeläinten aiheuttama kuolleisuus on kompensatiivista.