Rusakko levittäytyi Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Se on alunperin arojen jänis, jolle maanviljely on luonut uutta elinympäristöä. Suomeen rusakko levisi luontaisesti Karjalan kannaksen kautta, mutta levittäytymistä on myös nopeutettu istutuksin 1910-luvulla. Nykyinen esiintymisalue ulottuu lännessä Perämeren perukkaan, mutta idempänä pohjoisraja yltää Ilomantsin korkeudelle. Aukeat viljelymaat ovat rusakon elinympäristöä. Viljelyaukeilla rusakot elävät reunamien pensaikoissa ja peltojen pienissä metsiköissä. Rusakko selvästi karttaa suuria yhtenäisiä metsäalueita. Rusakot ruokailevat avoimesti pelloilla ja niityillä. Ne tunkeutuvat myös usein kyliin ja taajamiin, joissa ne aamuvarhaisella ruokailevat pihamailla.

Rusakko on metsäjänistä kookkaampi. Iso rusakko voi ylittää seitsemän kilon painon. Pienetkin täysikasvuiset rusakot painavat yleisesti enemmän kuin metsäjänikset. Rusakko on silti metsäjänistä huomattavasti hoikempi, ja sen raajat ovat suhteellisesti pidemmät.

Rusakko usein syrjäyttää metsäjäniksen risteytymällä sen kanssa. Risteymät ovat lisääntymiskelpoisia, ja kilpailussa voimakkaamman rusakon kanssa metsäjänis jää häviölle. Rusakot myös selviävät metsäjäniksiä paremmin, jos maa on musta talvisin.

Jäljet

Tyypilliset rusakon jäljet upottavassa hangessa. Kuva: Juha Tiainen

Jänisten jäljet ovat yleisimpiä lumijälkiä luonnossamme. Jälkilaskennoissa ne muodostavat paikoin lähes puolet kaikista metsässä tavattavista jäljistä. Jänisten jäljiksi ne ovat lähes aina heti tunnistettavissa, mutta metsäjäniksen ja rusakon jälkien erottaminen toisistaan voi olla hankalaa. Mahdottomaksi tehtävä käy rusakko–metsäjänisristeymän jälkien äärellä.

Kuva: Dick Forsman. Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas.
Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas.
Kuva: Dick Forsman. Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas.

Yleisin jälkikuvio on tyypillinen ”kaksi isoa rinnan ja niiden takana kaksi pienempää peräkkäin”. Tämä jälkikuvio on niin yleinen, että moni luulee, etteivät jänikset muunlaista jälkeä teekään. Jänisten jälkikuvio on samanlainen niin laukassa kuin loikassakin. Rauhallisessa ravinnonhakuliikkeessä eläin useimmiten laukkaa. Askelpituus vaihtelee melkoisesti. Niin metsäjänis kuin rusakko loikkii rauhallisesti noin 40 cm:n askelin. Kun nopeus lisääntyy, askel venyy ja vastaavasti venyy myös jälkikuvio siten, että yksittäiset jälkipainallukset ovat kauempana toisistaan.

Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas.

Metsäjäniksen takajalan jälki on yleensä selvästi leveämpi kuin rusakon. Ohuella kantavalla lumella metsäjäniksen jälki on kärjestään pyöristynyt, kun taas rusakon jälki on teräväkärkinen. Hieman upottavassa lumessa rusakon jälkipainallus on yleensä selvästi soikeampi kuin metsäjäniksen.

Rusakon tyypillinen jälkijono paksussa hangessa. Rusakko on uponnut selvästi loikkiessaan. Kuva: Juha Tiainen

Upottavassa lumessa metsäjäniksen varpaat harittavat kantopintaa lisätäkseen. Rusakon varpaat eivät yleensä harita aivan yhtä paljon. On kuitenkin tilanteita, joissa rusakkokin näyttää levittävän varpaitaan melko paljon. Rusakko-metsäjänisristeymien jälkiä ei ole tarkemmin tutkittu.

Rusakko on kulkenut kaksi kertaa kohti kameraa ja kerran poispäin. Kuva: Juha Tiainen

 

Toteutettu yhteistyössä: