Villisika on varsin raskasrakenteinen eläin. Karjut voivat painaa 150 kiloa, ja naaraatkin saavuttavat 100 kilon painon. Raajat ovat melko lyhyet, mutta villisika on silti ketterä ja nopealiikkeinen.

Jäljet

Villisian sorkat ovat melko pienet eläimen kokoon nähden. Sorkan pituus jää enimmäkseen alle 7 senttimetrin. Etujalan sorkat ovat vain hieman isommat kuin takajalan. Villisian sorkka on suhteellisesti leveämpi kuin muiden sorkkaeläinten. Jälki on lähes yhtä leveä kuin pitkä. Nuoren eläimen sorkat ovat teräväkärkiset, mutta aikuisiällä ne pyöristyvät. Pienet lisäsorkat piirtyvät säännöllisesti jälkeen kulkutavasta riippumatta. Lisäsorkat ovat kaukana toisistaan. Etujalkojen sorkat levittäytyvät enemmän kuin takajalkojen.

Kuva: Dick Forsman. Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
Ison villisian jälki. Kuva: Pekka Kotonen
Villisikaporsaan jälki. Kuva: Pekka Kotonen

Käynti on villisian yleisin kulkutapa. Käynnissä takajalkojen jäljet osuvat yleensä hieman etujalkojen taakse, mutta jäljet ovat osin päällekkäisiä. Sorkat ovat kääntyneet hieman ulospäin. Kantavalla alustalla lisäsorkat eivät aina piirry jälkeen, lumijäljissä ne yleensä erottuvat.

Villisikalauma on kulkenut hiekkatiellä. Kuva: Pekka Kotonen

Käyntiaskeleen pituus on alle 80 cm. Villisiat liikkuvat laumassa. Lauman jäsenet vaikuttavat toistensa käyttäytymiseen niin, että sikojen liikkeet ovat hieman levottomia. Sukukypsyyden saavuttaessaan  karjut jättävät lauman.

Villisian jälki takakynsien painalluksineen voi näyttää varsin isolta, etenkin jos lumi on sulanut. Kuva: Pekka Kotonen

Villisian kulkutavat vuorottelevat nopeasti. Lauma heittäytyy helposti lyhyeen laukkapyrähdykseen kesken rauhallisen ruokailun. Ravissa jälkijono on samankaltainen kuin käynnissä. Askel pitenee ja askelleveys vähenee. Etu- ja takajalat eivät osu aivan päällekkäin, joten painalluksessa erottuu usein kaksi paria lisäsorkkia. Ravissa lisäsorkkien jäljet piirtyvät kantavalla alustallakin. Villisian rauhattoman luonteen johdosta laukka- ja loikkajälkiäkin näkee useammin kuin muilla samankokoisilla eläimillä. Upottavaan lumeen lyhytjalkainen villisika puskee syvää kulku-uraa.

Villisian jälkijono tiellä. Kuva: Petri Vartiainen
Villisian jälkijono upottavassa lumessa. Kuva: Pekka Kotonen
Kuva: Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Villisika tonkii ja kaivaa maata enemmän kuin mikään muu eläin. Se siirtelee kiviä ja kaivaa jopa puoli metriä syviä kuoppia päästäkseen käsiksi juuriin. Se myös möyhentää maata laajoina kenttinä. Villisiat rypevät mielellään mudassa ja kaivavat usein itselleen rypykuoppia metsään. Sikojen asuinpaikoille jää nopeasti selviä ja tunnusomaisia merkkejä niiden läsnäolosta. Villisiat hankaavat turkkiaan puihin ja aidanseipäisiin, joihin irtoaa karkearakenteisia mustia karvoja.

Villisika on kaivanut esiin puun juuria. Kuva: Pekka Kotonen
Villisian makuupaikka. Kuva: Pekka Kotonen
Villisikalauma on vieraillut pellossa. Kuva: Pekka Kotonen
Sikalauman jättämiä jälkiä kypsymättömään viljapeltoon. Kuva: Pekka Kotonen
Villisian turkista on irronnut karvoja piikkilanka-aitaan, sikojen kulkiessa aidan alitse. Siat myös mielellään hinkaavat itseään, jolloin karvoja irtoaa ja jää näkyville maastoon. Kuva: Pekka Kotonen

Jätökset

Villisian ulosteet ovat 3–4 cm paksuja mustia pötkylöitä. Joskus ne ovat sileäpintaisia, mutta usein ne koostuvat pienemmistä yhteen litistyneistä papanoista. Tuoreen ulosteen sanotaan haisevan navetalta. Kesäulosteet ovat talvisia pehmeämpiä.

Villisian ulostetta. Kuva: Pekka Kotonen
Villisian ulostekasa. Kuva: Pekka Kotonen

 

Toteutettu yhteistyössä: