Metsäkanalinnut

Esikatselu

Teeri ja metso

Teeri (Lyrurus tetrix) ja metso (Tetrao urogallus) esiintyvät Tunturi-Lappia lukuun ottamatta koko Suomessa. Ne kuuluvat samaan sukuun ja voivat risteytyä keskenään, jälkeläiset eivät kuitenkaan ole lisääntymiskelpoisia.

Teerinaaras on metsonaarasta eli koppeloa huomattavasti yksivärisempi. Kuva: Harri Taavetti

Metso on kanalinnuistamme suurin. Se viihtyy havupuuvaltaisissa metsissä, joiden kasvillisuuden tiheys vaihtelee peitteisestä aukkoiseen. Kuusi on metsolle tärkeä suojapuu. Teeret eivät ole yhtä vaateliaita elinympäristönsä suhteen kuin metsot, ja niille kelpaavat sekä lehti- että havumetsät. Parhaiten teeriä on rämeillä, niiden puoliavoimilla reunavyöhykkeillä ja nuorissa taimikoissa.

Metsonaaras eli koppelo on teerinaarasta selvästi kookkaampi ja sen kaula ja pää ovat jykevämmät. Kuva: Harri Taavetti

Sulan maan aikana teeret ja metsot käyttävät melko samaa ravintoa: poikasille tärkeitä ovat hyönteiset, aikuiset taas käyttävät ravinnokseen marjoja, kasvien silmuja ja versoja. Talvella metsot siirtyvät rämeille tai mäntykankaille hakomamäntyjen perässä. Teeren talviravintoa ovat koivun urvut.

Mustikka on kaikille kanalinnuille tärkeä ravinnonlähde, ne syövät paitsi marjoja myös mustikan muita osia. Poikueet viettävät ensimmäiset viikkonsa varpujen suojassa syöden hyönteisiä. Ruoan lisäksi varvusto tarjoaa poikasille heinikkoa kuivemman elinympäristön.

Teerellä ja metsolla on ryhmäsoidin. Teeren soidin on yleensä avoimilla paikoilla, soilla, pelloilla tai järven jäällä. Metson soidinympäristö on monimuotoisempi ja sijaitsee metsässä. Maisematasolla metson soitimen tulee olla riittävän peitteinen ja tarjota kuusien luomaa suojaa maanpinnassa. Soitimella kukot kilpailevat naaraiden suosiosta, jotka parittelevat komeimpien kukkojen kanssa. Parittelun jälkeen naaraat munivat keväällä maapesään ja hautovat noin kuukauden.

Metso- ja teerikannat on viimeisessä uhanalaisuus arviossa arvioitu elinvoimaisiksi.

Kuuntele koirasmetson ääntä painamalla play-painiketta

Kuuntele koirasteeren ääntä painamalla play-painiketta

 

Pyy

Pyy (Tetrastes bonasia) suosii tiheitä kuusi- lehtipuusekametsiä, joista löytyy runsaasti aluskasvillisuutta, joka auttaa pyytä suojautumaan petoja vastaan. Kuusi on pyylle niin tärkeä suojan antaja, että lajin levinneisyys rajoittuu kuusen levinneisyysalueeseen.

Pyy on reviirilintu ja etenkin uros puolustaa melko pientä (15–25 ha) reviiriään tehokkaasti ilmoittamalla siitä pyylle tyypillisellä vihellyssarjalla. Pyylle tärkeää on metsikön sijainti. Reviiriä ei muodostu erilliselle metsäsaarekkeelle tai laajojen avohakkuiden keskelle, sillä pyy ei mielellään ylitä suurempia aukkoja.

Pyy on pienikokoisin metsäkanalintumme. Kuva: Harri Taavetti

Ravinnon käytöltään pyy on melko samanlainen kuin muut metsäkanalinnut. Poikaset syövät hyönteisiä. Aikuisten kesäravintoa on mm. mustikka ja talviravintoa maan etelä- ja keskiosissa lepän ja pohjoisessa koivujen urvut.

Pyyn uhanalaisuusluokitus on elinvoimainen.

Kuuntele pyyn ääntä painamalla play-painiketta

 

Riekko

Riekon (Lagopus lagopus) elinympäristöä ovat tunturialueet, havumetsävyöhykkeen avo- ja vähäpuiset suot ja soiden reunametsät. Soidinaikaan riekkourokset valtaavat avosuolta soidinreviirin, jota ne puolustavat. Touko-kesäkuussa riekkonaaras kätkee pesän suon reunaan ja hautoo 3–4 viikkoa. Poikueet viihtyvät soilla ja suon ja kankaan välisillä vaihettumisvyöhykkeillä.

Riekon talviravinto koostuu koivujen ja pajujen versoista ja norkoista. Sulan maan aikaan ravintoon kuuluu varpujen marjoja ja lehtiä. Poikaset syövät muiden kanalintujen tavoin hyönteisiä, kuten sahapistiäisiä ja kasvinosia, kuten mustikan kukkia.

Riekko. Kuva: Harri Taavetti

Suomen riekkokanta keskittyy Pohjois-Suomeen. Suurimmat tiheydet ovat aivan Pohjois-Lapissa. Riekko oli vielä 1970-luvun lopussa yleinen Pohjanmaalla ja pesimähavaintoja on jopa Varsinais-Suomesta. Riekolle tärkeiden avosoiden väheneminen laajojen ojitusten myötä on siirtänyt sen levinneisyysaluetta kohti pohjoista ja Etelä-Suomen riekkokanta on erittäin harva ja pirstoutunut suovaltaisille alueille. Ojitettujen soiden varpukasvillisuuden lisääntyminen ja ravintokasvien, kuten tupasvillan väheneminen, on riekkojen kannalta epäedullista. Ilmaston lämmetessä talvella lähes kokonaan valkoinen riekko kärsii vähälumisista talvista.

Riekon uhanalaisuusluokitus on vaarantunut.

Kuuntele riekon ääntä painamalla play-painiketta

 

Kiiruna

Kiiruna (Lagopus muta) on riekon lähisukulainen. Ne poikkeavat selvästi muista kanalinnuista, mutta niiden erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa. Tosin tätä ongelmaa ei ole muualla kuin Pohjois-Lapin tunturipaljakoiden reunoilla, missä molemmat lajit voivat esiintyä lähekkäin. Kiiruna on talvella riekon tavoin lumivalkea, vain pyrstö on molemmilla lajeilla musta. Kiirunakoiraalla on – erotukseksi riekosta ja kiirunanaaraasta – musta ohjasjuova nokan ja silmän välillä.

Kiiruna, Sodankylä. Kuva: Hannu Huttu

Kiirunan talviravinto koostuu vaivaispajun sekä tunturi- ja vaivaiskoivun versoista ja urvuista. Sulan maan aikaan ravintoon kuuluu erilaisten tunturikasvien siemeniä, kukkia ja lehtiä. Poikaset syövät muiden kanalintujen tavoin hyönteisiä.

Kiirunan ääntely on vaimeaa narinaa tai korinaa. Äänekkäimmillään kiirunat ovat kevättalvella, kun koiraat käyvät soitimelle. Kiiruna on riekon tavoin maapesijä. Se munii kuopimaansa maakuoppapesäänsä 5–10 munaa. Poikasten hoitamiseen osallistuvat sekä naaras että koiras. Kiiruna pesii Suomessa vain pohjoisimman Lapin tuntureiden paljakka-alueilla. Linnun näkee useimmin valoisina kesäöinä, jolloin koiras vartioi reviiriään näkyvästi kiven, kalliopahdan tai muun, ympäristöä korkeamman kohdan päällä istuen.

Kiiruna on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi.

Kuuntele kiirunan ääntä painamalla play-painiketta