Hanhet

Hanhet

Hanhet ovat sorsia kookkaampia, raskastekoisia vesilintuja. Kaikille hanhilajeille yhteinen tuntomerkki on niin maassa kuin lennossakin kauas erottuva valkoinen alaperä. Hanhien siivet ovat pitkät ja kapeat, ja lennossa siiveniskut ovat hitaammat kuin sorsilla. Hanhet voidaan jakaa yleisvärin perusteella harmaisiin (Anser-suku) ja tummiin (Branta-suku) hanhiin. Maassamme tavataan säännöllisesti kahdeksan lajia, joista pesiviä on viisi. Pesiviä harmaita hanhia ovat meri- ja metsähanhi. Aikanaan Suomessa pesinyt kiljuhanhi on hävinnyt maastamme, ja sitä havaitaan enää äärimmäisen harvinaisena läpimuuttajana lähinnä keväisin. Lyhytnokka- ja tundrahanhi eivät pesi Suomessa, mutta ovat säännöllisiä läpimuuttajia. Etenkin tundrahanhia nähdään tuhansittain Itä- ja Kaakkois-Suomen syysarktikalla. Tummia hanhia edustavat Pohjois-Amerikasta tuotu kanadanhanhi ja uudistulokas valkoposkihanhi. Sepelhanhea tavataan Suomessa runsaslukuisena, mutta vain kauttakulkumatkoillaan. Suurin osa Suomessa muuttoaikoina nähtävistä hanhista on syntynyt maamme rajojen ulkopuolella Venäjän laajalla taigalla ja tundralla.

 

HARMAAT HANHET

Harmaiden hanhien määrittäminen

Hanhimetsällä on syytä muistaa, että hanhien lajinmääritys on vaikeaa, etenkin nopeissa metsästystilanteissa. Harmaat hanhet ovat (ehkä kiljuhanhea lukuun ottamatta) lähes samankokoisia ja -muotoisia, eivätkä värituntomerkitkään eroa paljoa toisistaan. Myös kokovaihtelu vaikeuttaa määrittämistä: hanhikoiraat ovat naaraita kookkaampia ja vanhat yksilöt ovat kookkaampia kuin nuoret. Vaikka hanhiparvessa erottuisikin erikokoisia yksilöitä, se voi silti koostua saman lajin eri-ikäisistä ja eri sukupuolen edustajista. Toisaalta – kuten oheisessa tekstissä todetaan – toinen laji voi olla pienempi kuin toinen, mutta pienemmän lajin koiras voi olla samankokoinen tai jopa kookkaampi kuin suuremman lajin nuori naaras. Ja jotta soppa olisi varmasti sekaisin, metsähanhen kohdalla myös saman lajin maantieteellinen muuntelu on varsin huomattavaa.

Myös valaistuksella on suuri merkitys hanhia – ja lähes mitä tahansa lintulajia – määritettäessä. Hyviä valaistusolosuhteita, jolloin esimerkiksi metsä- ja merihanhen tunnistaminen ja erottaminen on suhteellisen helppoa, on metsästystilanteissa loppujen lopuksi aika harvoin. Pilvistä taivasta tai iltaruskoa vasten lentävän hanhen värituntomerkkejä on erittäin vaikea havaita ilman optiikkaa. Jopa valkoisen alaperän näkeminen voi olla haastavaa, pienemmistä, erottavista tuntomerkeistä puhumattakaan. Hanhien tunnistamista kannattaa harjoitella myös äänen perusteella, sillä metsästäjä voi usein tunnistaa siitä lähestyvän hanhiparven lajin. Vaikka äänitunnistus onnistuukin jo etukäteen, tulee kuitenkin muistaa, että hanhet voivat lentää myös sekaparvissa.

 

Merihanhi (Anser anser)

Tuntomerkit

Merihanhi on harmaista hanhista helpoin tunnistettava. Se on keskimäärin hieman metsähanhea suurempi ja rotevampi. Sen tunnistaa sekä lennossa että maassa muita hanhia vaaleammasta yleisväristä. Lennossa siipien hopeanharmaat etureunat rajautuvat jyrkästi mustahkoihin siipisulkiin niin ylä- kuin alapuolellakin. Kirkkaassa myötävalossa siivet vaikuttavat jopa lähes mustavalkoisilta. Siniharmaa yläperä ja takaselkä erottuvat yläselkää vaaleampina. Pää ja paksu kaula ovat yksivärisen vaalean ruskeanharmaat, eivätkä ne erotu muuta ruumista tummempina. Vanhojen lintujen paksu nokka on kirkkaan oranssi ilman mustaa väriä. Syksyisillä nuorilla linnuilla nokan kynsi on musta. Jalat ovat vaaleanpunaiset. Äänet ovat meluisia, soinnuttomia kaakatuksia: ”ga-ga, ga-ga”. Joskus kuulee myös kirkkaita kiljahduksia. Usein lähestyvän merihanhen paras tuntomerkki onkin juuri sen ”ruma” ääni.

Esiintyminen ja elintavat

Merihanhi on merenrantojen ja saariston laji. Se pesii koko merialueella Virolahdelta Tornioon, mutta on sisämaassa harvalukuinen vieras. Syysmuutto tapahtuu muita hanhia aikaisemmin. Perämereltä merihanhet katoavat elokuun aikana ja muualtakin Suomesta viimeistään syyskuussa. Usein metsästyksen aloitus käynnistää merihanhien päämuuton. Sitä ennen, jo heinäkuulta alkaen, merihanhet kerääntyvät suuriksi parviksi ja parhaimmilla paikoilla niitä saattaa laiduntaa satoja, jopa tuhansia yksilöitä. Suurimmat parvet nähdään yleensä merenrantaniityillä tai rannikon läheisyydessä sänkipelloilla. Muutto tapahtuu pääasiassa merellä, joten muuttavia merihanhiparvia ei juuri näe.

Metsästys

Metsästetään tuhansia yksilöitä vuosittain. Saalismäärät ovat kasvaneet lajin runsastuttua selvästi 2000-luvun aikana.

 

Metsähanhi (Anser fabalis)

Tuntomerkit

Vaikka metsähanhi on lähes merihanhen kokoinen, se vaikuttaa kapeampien siipien, ohuemman kaulan ja pitkänomaisen pään vuoksi solakammalta ja kevyemmältä. Yleisväritykseltään metsähanhi on varsin tumma, selvästi merihanhea tummempi. Lennossa siivet ovat yksivärisen tummat, ilman merihanhelle tyypillistä, voimakasta värirajaa. Metsähanhi onkin kiljuhanhen ohella tummasiipisin Anser-laji. Pää ja kaula erottuvat muuta ruumista selvästi tummempina. Nokka on aina kaksivärinen, oranssin- ja mustankirjava. Oranssin värin määrä nokassa tosin vaihtelee suuresti. Jalat ovat kirkkaan oranssit. Suomessa tavataan kahta metsähanhen alalajia. Meillä pesivän ”taigametsähanhen” lisäksi muuttoaikana tavataan Siperian tundralla pesivää ”tundrametsähanhea”. Etenkin syysarktikan aikaan Itä- ja Etelä-Suomessa nähtävät metsähanhiparvet ovat yleensä tundrametsähanhia. Tundrametsähanhi eroaa taigametsähanhesta lähinnä nokan muodon ja värityksen perusteella. Tundrametsähanhen nokka on lyhyempi ja korkeatyvisempi kuin taigametsähanhella. Väriltään nokka on pääasiassa musta, oranssia on yleensä vain ohut pystyvyö nokan kärjen takana. Tundrametsähanhi on lisäksi keskimäärin hieman lyhytkaulaisempi. Metsähanhen äänet ovat ”rupattelevia”, ja töräyttelyt ovat selvästi nenäsointisia. Tyypillinen lentoääni on kaksi-kolmitavuinen ”kajak” tai ”kajajak”.

Metsähanhen tuntomerkit

Esiintyminen ja elintavat

Metsähanhi on ainoa hanhilaji, jota tavataan säännöllisesti koko maassa. Se pesii soiden reunametsissä ja rämeillä Keski-Suomesta pohjoiseen kannan painopisteen ollessa Metsä-Lapissa. Syysmuutto alkaa elokuun lopussa ja huipentuu syyskuun loppupuolella. Suurin osa syksyllä läpimuuttavasta kannasta on Venäjältä peräisin olevia lintuja. Muuttoaikaan lepäileviä metsähanhiparvia tavataan laajoilla avosoilla ja peltoaukeilla sekä rehevillä merenlahdilla. Syysmuutto maamme yli tapahtuu kuitenkin usein aika vauhdikkaasti ja korkealla, eikä parvia juuri laskeudu lepäilemään.

Metsästys

Metsähanhen metsästys on mahdollista kansainväliseen hoitosuunnitelmaan perustuen. Laji on kuitenkin ollut rauhoitettu viime vuosina, jotta taigametsähanhen taantuminen pysähtyisi ja kanta lähtisi jälleen runsastumaan. Silloin metsästys on jälleen mahdollista. Aikaisemmin lajin saalismäärät olivat muutamia tuhansia vuositasolla.

 

Lyhytnokkahanhi (Anser brachyrhynchus)

Tuntomerkit

Metsähanhiparven mukana lentävä lyhytnokkahanhi erottuu pienempänä ja lyhytkaulaisempana. Myös nokka on lyhyempi. Siipien yläpinnat ja koko selkäpuoli ovat helmenharmaan sävyiset ja selvästi vaaleammat kuin metsähanhella. Siivet eivät kuitenkaan ole niin räikeän kaksiväriset kuin merihanhella, ja siipien alapinnat ovat metsähanhen tapaan yksivärisen tummat. Pää ja lyhyen kaulan etuosa ovat tummat, ja kontrasti vaaleampaan ruumiiseen on jyrkkä. Syksyiset, nuoret lyhytnokkahanhet ovat hyvin vaikeita tunnistettavia, sillä niiltä lajityypilliset harmaat sävyt puuttuvat ja ne ovat tasaisemman ruskeansävyisiä. Tällöin määrittämisessä täytyy turvautua linnun muotoon ja paljaiden osien väritykseen. Mustassa nokassa on yleensä vain kapea, vaaleanpunainen pystyvyö nokan kynnen takana. Jalat ovat haalean vaaleanpunaiset.

Esiintyminen ja elintavat

Lyhytnokkahanhi pesii meitä lähimpänä Huippuvuorilla ja Islannissa. Sitä tavataan Suomessa harvalukuisena läpimuuttajana yleensä länsirannikolla sen liikkuessa metsähanhiparvien mukana sekä keväisin että syksyisin.

Metsästys

Rauhoitettu laji.

 

Tundrahanhi (Anser albifrons)

Tuntomerkit

Tundrahanhi on hieman metsähanhea pienempi. Siivet ovat pitemmät ja kapeammat, ja kaula on lyhyempi ja vaaleampi. Tundrahanhelta puuttuu metsä- ja lyhytnokkahanhelle tyypillinen, tumman kaulan ja muun ruumiin välinen kontrasti. Vanhan tundrahanhen tunnistaa helposti valkoisen otsakilven ja vatsassa olevien laajojen, mustien laikkujen perusteella (vrt. kiljuhanhi). Joskus laikut voivat peittää lähes koko vatsan. Nuori, syksyinen tundrahanhi voi sen sijaan olla jopa kokeneen lintuharrastajan kompastuskivenä, sillä siltä puuttuvat niin otsakilpi kuin vatsalaikutkin. Vasta läheltä näkee nokan värin, joka on yksivärisen hailakan punertava. Muuten määritys on perustettava suhteellisiin tuntomerkkeihin kuten muotoon ja metsähanhea vaaleampaan ja kontrastittomampaan yleissävyyn.

Esiintyminen ja elintavat

Tundrahanhi pesii Venäjän tundralla. Sitä tavataan meillä lähinnä vain muuttoaikoina Itä- ja Kaakkois-Suomessa sekä Suomenlahdella. Läpimuuttavien yksilöiden lukumäärä riippuu muuttoaikana vallitsevista sääoloista ja vaihtelee vuosittain suuresti. Syysmuutto alkaa syyskuun puolenvälin jälkeen ja jatkuu vilkkaana pitkälle lokakuuhun. Muuttavat parvet lepäilevät usein laajoilla sänkipelloilla.

Metsästys

Rauhoitettu laji.

 

Kiljuhanhi (Anser erythropus)

Tuntomerkit

Kiljuhanhi on kooltaan lähes puolet metsähanhea pienempi. Muiden Anser-lajien kanssa lentäessään se erottuu töpäkämpänä ja lyhytkaulaisempana. Pää on pyöreä ja nokka erittäin lyhyt. Siivet ovat pitkät ja kapeat, ja linnun siivenisku muita hanhilajeja nopeampaa. Muoto ja koko ovatkin kiljuhanhen hyviä tuntomerkkejä. Yksittäisen lentävän linnun tunnistaminen voi kuitenkin olla vaikeaa, sillä koon arviointi on vaikeaa. Kiljuhanhen hankalin lajipari on tundrahanhi, jonka väritys kaikissa puvuissa muistuttaa suuresti kiljuhanhea. Yleisväritykseltään (pää, kaula ja siivet) kiljukas vaikuttaa usein tundrahanhea tummemmalta, mutta ero on pieni. Kummallakin lajilla on vatsassa mustia laikkuja. Läheltä nähtynä kiljuhanhen varmoja värituntomerkkejä ovat selvä, keltainen silmärengas, joka esiintyy kaikissa puvuissa, ja valkoinen otsakilpi, joka otsalla ulottuu kiilamaisesti silmien yläpuolelle. Tundrahanhelta silmärengas puuttuu, ja sen otsakilpi on muodoltaan pyöreä, rajoittuen nokan tyvelle, silmien alapuolelle. Musta vatsalaikutus on yleensä tundrahanhen laikutusta hennompaa. Näiden tuntomerkkien havaitseminen vaatii tehokasta optiikkaa, eikä niistä metsästystilanteessa ole juurikaan hyötyä. Nyrkkisäännön mukaan hanhi pitää jättää ampumatta, jos sillä näkyy otsakilpi ja/tai vatsalaikkuja!

Ensimmäistä syksyään elävältä kiljuhanhelta puuttuu valkoinen otsakilpi ja vatsalaikut. Tällöin erottavia tuntomerkkejä niin tundra- kuin muistakin hanhista ovat pienempi koko, lyhyemmät kaula ja nokka, pyöreämpi pään muoto, suhteessa pitemmät siivet ja keltainen silmärengas.

Yksi parhaista tuntomerkeistä on kiljuhanhen lentoääni, kimeä ”kiju” tai ”kiju-ju”. Sävyltään se on soinnukas ja erottuu muiden hanhilajien ronklatuksesta.

Esiintyminen ja elintavat

Kiljuhanhi on yksi Euroopan uhanalaisimmista lintulajeista. Vielä 1950-luvulla Suomessa tavattiin tuhatpäisiä kiljukasparvia, mutta nykyisin lajin pesimäkanta on kadonnut meiltä jo kokonaan. Muutamia kymmeniä Pohjois-Norjassa pesiviä kiljuhanhia muuttaa länsirannikon kautta toukokuussa. Elokuun lopun ja syyskuun alun tienoille ajoittuva syysmuutto suuntautuu kaakkoon eikä juuri kulje Suomen kautta. On kuitenkin mahdollista, että yksittäisiä yksilöitä harhautuu muuttamaan myös maamme halki.

Metsästys

Rauhoitettu laji.

 

Tummat hanhet

Tummia hanhia ovat kanadan-, valkoposki- ja sepelhanhi. Kanadanhanhi on pohjoisamerikkalainen laji, joka on istutettu Eurooppaan. Valkoposki- ja sepelhanhi ovat pieniä, arktisia hanhia, jotka muuttavat sankoin joukoin sekä keväisin että syksyisin Suomenlahtea ja Suomen kaakkoisrajaa seuraillen. Tämä massamuuttoilmiö, eli arktika, on ainutlaatuinen ja yksi upeimmista luonnonnäytelmistä koko maailmassa. Hanhien lisäksi sukeltajasorsia, kuikkalintuja ja kahlaajia muuttaa muutaman viikon aikana miljoonia yksilöitä.

 

Kanadanhanhi (Branta canadensis)

Tuntomerkit

Kanadanhanhi on suuri ja massiivinen hanhi. Musta kaula on pitkä ja ohut. Myös pää ja nokka ovat mustat. Leuan alla on valkoinen leukalappu, joka ulottuu ylös kaulan sivuille ja poskille. Muu ruumis on harmaanruskea, ja kontrasti mustaan kaulaan on jyrkkä. Lennossa siivenisku on majesteetillisen arvokas, ja pitkäkaulaisena kanadanhanhen siluetti on lähes joutsenmainen. Äänet muistuttavat jonkin verran laulujoutsenen ”joikaamista” ja poikkeavat selvästi muiden hanhien äänistä.

Esiintyminen ja elintavat

Kanadanhanhea on tuotu Pohjois-Amerikasta Eurooppaan riista- ja puistolinnuksi. Suomeen laji tuotiin 1960-luvulla, mutta pesimäkanta alkoi vakiintua vasta 1970- ja 1980-luvuilla. Kanta on runsastunut maassamme nopeasti, ja nykyisin pesimäkanta kattaa eteläisen Suomen noin Pohjois-Karjalasta Perämeren pohjukkaan. Kanadanhanhen tyypillistä pesimäympäristöä ovat rehevät merenlahdet ja järvien lahdet. Lajia tapaa myös saaristossa. Matalien vesistöjen lisäksi kanadanhanhiparvet ruokailevat pelloilla, rantaniityillä ja jopa mökkien pihanurmikoilla.

Metsästys

Lajin metsästys on yleistynyt etenkin eteläisessä Suomessa, ja kanadanhanhesta on tullut eteläisen Suomen sisävesillä tyypillisin saalislaji hanhista. Saalismäärät ovat nousseet useisiin tuhansiin yksilöihin vuodessa.

 

Valkoposkihanhi (Branta leucopsis)

Tuntomerkit

Valkoposkihanhi on pieni, harmaan- ja mustavalkeankirjava hanhi, jolta ruskeat sävyt puuttuvat täysin. Pää on kanadanhanhen päähän verrattuna väritykseltään laajemmin valkoinen: vain päälaki ja silmän ja nokan välinen ohjasjuova sekä nokka ovat mustat. Nokka on lyhyt ja korkeatyvinen. Mustan kaulan raja vaaleaan ruumiiseen on jyrkkä ja sijoittuu alemmas rintaan kuin kanadanhanhella. Alapuoli on yksivärisen vaalea ja selkäpuoli ja siivet harmaan- ja mustankirjavat. Ääntely muistuttaa koiran haukuntaa.

Esiintyminen ja elintavat

Suomen läpi muuttavien valkoposkihanhien päälevinneisyysalue on Luoteis-Venäjällä. Lounaissaaristoon se vakiintui pesimälintuna 1990-luvun alussa, ja nyt sitä tavataan pesivänä pitkin etelärannikkoa. Lajin levinneisyys kiipeää myös Pohjanlahden rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Syksyllä valkoposkihanhia voidaan nähdä Itä- ja Kaakkois-Suomessa valtavina parvina muuttolennossa ja laajoilla pelloilla ruokailemassa. Joinakin vuosina valkoposki- ja muidenkin hanhilajien syysmuutto kulkee läntisempää reittiä kuin normaalisti, jolloin muuttoparvia voi nähdä aina Oulun korkeudella saakka.

Metsästys

Rauhoitettu laji.

 

Sepelhanhi (Branta bernicla)

Tuntomerkit

Sepelhanhi on pienin meillä tavattavista hanhilajeista. Ruumis on tasaisen tumman harmaanruskea valkoista peräpäätä lukuun ottamatta. Pää, kaula ja rinta ovat kauttaaltaan mustat. Kaulan sivuilla on pieni, valkoinen sepel, joka puuttuu nuorilta linnuilta. Merellä lentävä sepelhanhi voi olla sekoitettavissa haahkaan, mutta pitemmät siivet, tumma väritys ja valkoinen peräpää ovat hyviä tuntomerkkejä.

Esiintyminen ja elintavat

Sepelhanhi on valkoposkihanhen tapaan arktisten alueiden laji, joka muuttaa Suomen läpi toukokuussa ja syys-lokakuussa. Yleensä sepelhanhet muuttavat maamme läpi pysähtymättä, joten niitä ei näe pelloilla samanlaisina suurparvina kuin valkoposkihanhia. Usein myös päämuuttoreitti ohittaa Suomen kaakkoispuolelta.

Metsästys

Rauhoitettu laji.