Elinympäristöjen hoito

Esikatselu

Elinympäristöjen hoito on merkittävin pitkävaikutteinen keino edistää riistalajien runsautta ja alueellista esiintyvyyttä. Riistalajit vaativat erilaisia elinympäristöjä, jotka tarjoavat niille suojaa ja ravintoa. Elinympäristöjen määrä ja laatu vaikuttavat lajistolliseen runsauteen. Riistalajit tarvitsevat sopivan määrän elinympäristöksi soveltuvia laikkuja, joiden on sijaittava riittävän lähekkäin, jotta niitä voidaan asuttaa. Jos kytkeytyneisyys puuttuu pirstoutumisen takia, hyvätkin elinympäristölaikut voivat jäädä lajistollisesti köyhiksi. Lajien runsaus vähenee erityisen voimakkaasti, jos niille sopivien elinympäristöjen osuus on alle 10–20 % alkuperäisestä pinta-alasta. Tällöin yksilöiden siirtyminen sopivasta elinympäristöstä toiseen hankaloituu ja lajin hävitessä alueelta ei ole enää varmaa, tapahtuuko uudelleenasutusta. Siksi merkittävien elinympäristöjen säästäminen muiden hoitotoimenpiteiden ohella on elintärkeää. Riistametsänhoidolla halutaan varmistaa, että elinympäristölaikut säilyvät kytkeytyneinä toisiinsa.

Metsäsuunnitelmaan voidaan merkitä riistalle tärkeät erityisalueet ja metsikkökuviot, joissa metsänhoitoa toteutetaan riistanhoidon näkökulmasta. Myöskään liian tiheäksi jätettävät, hoitamattomat metsät eivät ole sopivia elinpaikkoja riistalle. Metsäluonnon monimuotoisuuden tavoittelemisessa ei siis tarvitse jättää metsiä hoitamatta.

Kuva: Tom Björklund

Metsäkanalintujen elinympäristövaatimukset

Metsäkanalintukantojen elinvoimaisuus riippuu suurelta osin siitä, miten metsiä hoidetaan. Metsien rakenteelliset muutokset ovat olleet merkittävä syy metsäkanalintukantojen pienentymiseen. Elinympäristöjen kehitys kulkee kuitenkin positiivisempaan suuntaan, sillä yhä suurempi osa metsänomistajista suosii metsien käsittelyssä myös niiden luonto- ja virkistysarvoa. Vuoden 2014 alussa uudistunut metsälaki on avannut enemmän vaihtoehtoja metsien käsittelylle. Uudistuneen metsälain muutokset mahdollistavat metsäkanalinnuille tärkeiden elinympäristöjen vaalimisen ja siten metsäkanalintukantojen elpymisen.

Monimuotoiset sekametsät, joissa on vähintään kolmen puulajin metsää sekä vaihtelevasti säästöpuuryhmiä ja riistatiheiköitä ovat parhaita metsäkanalintujen elinympäristöjä. Riistatiheiköt ja säästöpuuryhmät luovat koko- ja tiheysvaihteluita puustoon tarjoten suojaa riistalinnuille. Pensas- ja aluskasvillisuuden tärkeyttä ei saa unohtaa. Mustikka on metsäkanalinnuille tärkein ravintokasvi. Metsäkanalintupoikueet ovat riippuvaisia mustikkavarvikon tuomasta suojasta sekä mustikan lehdillä elävästä hyönteisravinnosta. Metsäkanalintuja ajatellen metsänhoidossa on tärkeää suosia maan peitteisyyttä.

Mustikka on erityisen tärkeä kasvi metsäkanalintupoikueille. Kuva: Jari Kostet

Metso suosii erityisesti varttunutta metsää ja sille tärkein puulaji on mänty. Maisemalta metso vaatii metsäisyyttä, sillä metson soidinalueen keskikoko on keskimäärin noin 300 ha, ja soitimelta on oltava metsäyhteys naapurisoitimiin. Teeri suosii puoliavointa maastoa ja reunavyöhykkeitä. Teerelle tärkein puulaji on koivu, jonka urvut ovat teeren tärkein ravintokohde talvella. Soidinpaikaltaan teeri vaatii lähinnä avoimuutta ja hyvää näkyvyyttä, joten soitimet sijaitsevat yleensä avosoilla, pelloilla tai järven jäällä. Pyy on paikkauskollinen ja suosii reheviä sekä tiheitä sekametsiä. Tärkeimpiä puulajeja pyylle ovat kuusi, lepät ja koivut.

Naarasmetsot, eli koppelot, ja naarasteeret pesivät miltei kaikissa tarjolla olevissa ympäristöissä. Poikaset syövät aluksi runsaasti eläinravintoa, ja mustikanvarvikot ovat poikueiden tärkeimpiä ruokailumaastoja. Korvet ovat avainympäristöjä etenkin poikueille, ja suojaa antava alikasvos on lisääntymisaikana tärkeä kaikille metsälajeille, joiden elinympäristövaatimukset täyttyvät parhaiten sekametsissä. Riekkokanta on runsain Tunturi-Lapin avoimissa ja puoliavoimissa maastoissa. Havumetsissä riekkokanta keskittyy suurten avosoiden reunamille, jotka rakenteeltaan muistuttavat tunturiympäristöjä. Kiirunat elävät tunturipaljakalla ympäri vuoden.

Suosi riistatiheikköjä

Riistaa suosivalla metsänhoidolla on pyrkimys edistää metsäluonnon monimuotoisuutta ja ylläpitää riistan lajirikkautta. Riistametsänhoidolla pyritään myös metsän virkistys- ja maisema-arvojen parantamiseen. Oikein sijoitetut riistatiheiköt eivät juuri vaikuta puuntuottoon vaan tuovat lisäarvoa talousmetsään. Aluskasvillisuuden ja pensaskerroksen säästäminen ei hidasta tukkipuiden kasvua, mutta tarjoaa kanalinnuille elintärkeää suojaa. Jos metsästä ei saa taloudellista hyötyä, kannattaa metsän monimuotoisuutta lisätä ennallistamalla esimerkiksi ojitettuja soita ja jättää metsään riistatiheikköjä.

Kuusi on tärkeä puulaji riistatiheikössä. Riistatiheikön puusto voidaan jättää kokonaan käsittelemättä, sillä ne ovat metsäkanalintujen lepo- ja suojapaikkoja. Yleisilmeeltään riistatiheiköt ovat siis melko hoitamattomia. Tarvittaessa tiheiköistäkin voi kaataa yksittäisiä puita. Tiheikköjä suositellaan kohdennettavaksi lähelle ravintopaikkoja, kuten mustikkavarvikkoja. Aiemmin säästettyjä riistatiheikköjä voi käyttää säästöpuuryhminä, sillä ne ovat kerroksellisia ja tuovat siten rakenteellista vaihtelua seuraavaan taimikkoon ja kasvatusmetsään.

Matalakasvuinen suojakasvillisuus on tärkeää useille lajeille. Kuva: Jari Kostet

Elinympäristöjen erikoisalueiden huomiointi

Vaihettumisvyöhyke on kahden ekosysteemin välinen alue, jossa on molempien alueiden erityispiirteitä. Tällaisia ovat esimerkiksi metsän ja suon välinen vyöhyke, metsän ja vesistön välinen vyöhyke sekä metsän ja pellon väliset puoliavoimena hoidettavat reunametsät. Suon ja kangasmetsän vaihettumisvyöhykkeet ovat metsäkanalintupoikueiden avainympäristöjä, sillä metsäkanalinnut suosivat puuston monilajisuutta ja kerroksellisuutta. Suon ja metsän vaihettumisvyöhyke on yleensä kostea ja peitteinen, joten siellä viihtyy monipuolinen hyönteislajisto, ja runsas varpukasvillisuus tarjoaa metsäkanalintupoikueille suojaa.

Vaihettumisvyöhykkeitä ei tulisi raivata, jottei riistan tarvitsema suoja häviä. Vaihettumisvyöhykkeet sekä muut monimuotoiset kohteet voidaan rajata myös kokonaan metsänmuokkauksen ulkopuolelle tai niissä voidaan tehdä harkittuja poimintahakkuita, joissa poistetaan vain taloudellisesti arvokkaimpia puuyksilöitä.

Parhaiten yhtenäinen vaihettumisvyöhyke toimii, kun vyöhykkeellä on monimuotoinen puustorakenne, joka on puulajistoltaan, kooltaan ja tiheydeltään monimuotoinen. Vaihettumisvyöhykkeellä on hyvä esiintyä myös lahopuita. Metsäkanalinnut suosivat puustoltaan erirakenteista varvikkoa, jossa se saa suojaa puilta ja pensailta sekä ravintoa marjoista. Varvustot, kuten mustikka, puolukka, juolukka ja variksenmarja turvaavat lajien ravinnonsaannin.

Suometsissä on luontaisesti metsäkanalinnuille suotuisaa rakenteellista vaihtelua. Suot tarjoavat monipuoliset elinympäristöt niin metsäkanalinnuille, metsähanhelle kuin vesilinnuille. Suot ovat tärkeitä erityisesti riekolle ja myös teerelle soidinpaikkoina. Metsäkanalintukantoja voidaan tukea palauttamalla ojitettuja soita lähemmäksi luonnontilaa. Suot voidaan ennallistaa, jos puuston kasvu ei ole lisääntynyt toivotulla tavalla ojituksesta tai lannoittamisesta huolimatta. Usein pelkkä ojien tukkiminen riittää. Soiden ennallistaminen palauttaa suon vesitalouden ja suokasvit alueelle. Jos suometsän puuston kasvu ja tuottavuus on heikkoa, kannattaa kohteella harkita ennallistamista.

Metsien ja soiden vaihettumisvyöhykkeet ovat tärkeitä elinympäristöjä riistalle. Kuva: Jari Kostet

LISÄTIETOA:

Voit tutustua Riistametsänhoitoon tarkemmin tästä linkistä;

https://www.riistainfo.fi/kurssi/riistametsanhoito/